Kuoleman rautatie

Ennen Ko Taolle suuntaamista kävimme kääntymässä Kanchanaburissa, jossa sijaitsee kirjan ja elokuvan kuuluisaksi tekemä Kwai-joen silta. Sinne menimme paikallisjunalla, joka lähti Thonburin asemalta Bangkokin länsipuolelta. Kyseessä oli 3. luokan paikallisjuna, sillä muita junia ei kyseisellä välillä kulje. Junia Bangkokista Kanchanaburiin lähtee aamulla ennen kahdeksaa ja päivällä 13:55. Hintaa matkalle tulee 100 bahtia ja matkan kesto on neljän tunnin luokkaa. Hidasta kiskojen kolkuttelua on siis tiedossa tämän kulkuneuvon valitsijoille.

Kanchanaburiin saavuttuamme tiedustelimme tuk-tuk-kuskilta majoitusta (accommodation). Hän pudisteli surullisen oloisena päätään ja sanoi "No". Naureskelimme miekkoselle, että eikö kaupungissa muka ole majoitusta tarjolla ja suuntasimme kävellen kohti jokea ja majoituspaikkoja. Matka asemalta ei ole kovin pitkä kadulle, jossa sijaitsee suurin osa majoitus- ja ravitsemusliikkeistä. Otimme huoneen Jolly Frog Backpacker Hotelista hintaan 290 bahtia yö. Mitään reppureissaaja-tunnelmaa ei kyseisessä paikassa kuitenkaan ollut havaittavissa.

Seuraavana päivänä vuokrasimme sadan bahtin maastopyörät (Reissun parhaat pyörät! - Janin huom.). Ensin kävimme katsomassa vehreää hautausmaata, johon on haudattu tuhansia liittoutuneiden sotilaita. Sieltä polkaisimme vajaan kolmen kilometrin päähän Kwai-joen siltaa katsomaan. Paikka oli täynnä turistihömpötystä, eikä se vastaa ollenkaan elokuvan antamaa kuvaa paikasta. Se ei tietenkään ole ihme, sillä elokuva on kuvattu Vietnamissa. Ja itseasiassa silta ei ylitä Kwai-jokea, vaan Mae Khlungin. Alkuperäisen kirjan kirjoittanut Pierre Boulle ei ollut koskaan käynyt paikan päällä ja hän oli vain olettanut, että silta ja kuoleman rautatie ylittävät Kwai-joen.

Siinä se on! Kwai-joen silta, joka ei ylitä Kwai-jokea!

Alkuperäinen silta oli puuta ja siitä on vielä pieni pätkä nähtävissä, mutta nykyinen, rautainen silta on tuotu paikalle Indonesiasta. Siltaa ei myöskään räjäytetty, vaan se pommitettiin palasiksi liittoutuneiden toimesta. Japanilaiset laittoivat sotavankeja sillalle vilkuttamaan liittoutuneiden pommikoneille siinä toivossa, että koneet vetäytyisivät takaisin, mutta lentäjät noudattivat käskyjään ja tuhosivat sillan. Samalla sotavangit kuolivat ja kuulemma joen vesi muuttui punaiseksi verestä.

Sillan nähtyämme kävimme Jeath War Museumissa, joka sijaitsee lähellä siltaa. Sisäänpääsymaksu oli 40 bahtia. Esille oli laitettu jos jonkilaista roinaa, mutta erityisemmin paikka ei säväyttänyt. Päivän kuluessa näytimme maastopyörillemme vielä maisemia, mutta kunnon baanaa emme löytäneet, sillä kaikki tiet tuntuivat olevan todella ruuhkaisia. Iltasella otimme rentouttavan thai-hieronnan, joka maksoi 150 bahtia tunnilta. Melko kummallisia tekniikoita ja venytyksiä kyseiseen hoitoon kuului (Eipä ole tätä miestä väännelty aikaisemmin siihen malliin - Janin huom.).

Jani pööpöilee sotamuseossa.

Seuraavana aamuna otimme minibussin takaisin Khao San Roadille Bangkokiin. Siihen kului molemmilta 150 bahtia, mutta matka-aika junaan verrattuna väheni puolella. Olimme siis Bangkokissa noin parissa tunnissa kuskin painettua kaasua kuin viimeistä päivää. Khao Sanilla tankkailimme ja tapoimme aikaa, kunnes oli aika ottaa taksi juna-asemalle. Ensimmäinen taksikuski ei suostunut ajamaan ruuhka-ajan takia mittari päällä ja pyysi 200 bahtia. Me emme tähän suostuneet ja otimme seuraavan taksin, joka ajoi mittarilla ja hintaa tuli 80 bahtia. Juna-asemalla hyppäsimme yöjunaan, kohti Koh Taoa. Mutta se onkin sitten seuraavan jutun aiheena.