Pages

perjantai 27. tammikuuta 2012

Scuba diving!

Koh Taon saaresta täytyy sanoa, että paikka nousee kärkeen käytyjen paikkojen listallani. Todellinen paratiisisaari. Tänne matkustamisen syynä oli minun haluni osallistua laitesukelluskurssille. Sukelluskohteena Koh Tao on aloittelijallekin sopiva. Valitsin sukelluskoulukseni suomalaisten omistaman Koh Tao Diversin. Kurssille tuli hintaa 9.800 bahtia eli noin 250 euroa. Hinta sisälsi teoriaopetuksen, teoriakirjan lainaan, harjoittelun meressä sekä neljä sukellusta laitteineen ja vapaasukellusharjoituksen. 

Kurssi kesti kolme ja puoli päivää. Kurssin aloituspäivänä katsoimme vajaat pari tuntia teoriavideoita ja sama jatkui seuraavana aamuna muun teoriaopetuksen lisäksi. Lounaan jälkeen etsiskelimme sopivat sukellusvälineet jokaiselle ja kahlasimme mereen. Meressä harjoittelimme tärkeitä sukellustaitoja, kuten regulaattorin läpi hengittämistä, regulaattorin hakemista ja maskin tyhjennystä matalissa syvyyksissä. Lopuksi teimme ensimmäisen sukelluksemme noin 5-6 metriin. Jännitys oli melkoinen, mutta hyvin se meni, mahtava kokemus!

Toisen päivän ohjelma koostui jälleen aamupäivän teoriasta ja iltapäivän vesiharjoituksista. Meressä opettelimme lisää taitoja, joiden avulla välttää paniikkia ja oppia toimimaan veden alla oikein. Maskin poisottaminen ja takaisin laittaminen veden alla oli ehkä se ikävin osuus, kun piilolinssien takia piti silmät pitää tiukasti kiinni. Teimme myös uimatestin, jossa uimme räpylät jalassa snorkkelin ja maskin kanssa 300 metriä, kevyttä kun mikä. Teimme myös kurssin toisen sukelluksen noin kuuden metrin syvyyteen. Se meni jo paljon paremmin kuin edellisenä päivänä. Oikean hengittämisen löytäminen veden alle lienee yksi tärkeimmistä ja vaativimmista perustaidoista.

Sukellukselle valmistautumassa.
Kurssin viimeinen päivä alkoi jännittävissä merkeissä teoriakokeella, jonka kaikki läpäisivät. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "Scuba Diving For Dummies"-testi. Yksinkertaista ja helppoa siis. Päivän isoin haaste oli kuitenkin edessä: kaksi sukellusta laivasta syvyyksiin, maksimissaan 18 metriin!

Näkymiä sukellussaitilta.
Nousimme iltapäivällä varusteinemme Koh Tao Diversin laivaan, Drag Queeniin. Siirryimme läheiselle Twin Peaks -sukellussaitille, jossa puimme varusteet päälle ja hyppäsimme veteen, tarkoituksenamme laskeutua köyttä pitkin alas. Tämä oli kurssin huonoimmin onnistunein sukellus, emmekä käyneet kuin noin 13 metrissä. Hieman masentunein mielin valmistauduimme viimeiseen sukellukseen Japanese Gardenissa. Täällä taas homma toimi porukalla hyvin ja kävimme 15 metrissä. Syvemmälle emme menneet, koska näkyvyys oli huono. Pohjalle teimme parit harjoitukset. Omalla kohdallani hengitys tuntui toimivan ja kohtalaisen hyvä noste löytyneen. Nyt pystyi jo keskittymään sukeltamisen ohella katselemaan ympäröivää merielämää. Näimme paljon erilaisia kaloja, kuten parven pieniä barrakudia. Takaisin pinnalle noustuamme fiilikset olivat korkealla. Olimme selvittäneet kurssin ja meistä tuli SSI Open Water Divereita. Nyt saisimme vuokrata sukellusvarusteet ja lähteä sukellusretkille maksimissaan 18 metrin syvyyteen.
Drag Queenin keula oli juuri siunattu, joten jos sitä olisi loukattu, alus olisi painunut pohjaan kolmessa sekunnissa.

Sukeltaja täysissä varusteissaan valmiina hyppäämään mereen.
Sukellusten jälkeen aurinko oli jo laskemassa mailleen.
Maihin palattuamme hoidimme paperityöt kuntoon ja nostimme maljan onnistuneelle kurssille. Kurssijuhlat jatkuivat myöhään seuraavaan aamuun saakka. Kiitokset Koh Tao Diversin kouluttajalla Päiville ja avustaja-Mikalle hyvästä työstä!

Koh Tao on hyvä paikka aloitella sukeltamista. Vedet ovat yleensä kirkkaita, joten näkyvyys on hyvä. Myöskään aallokko ei haitannut sukelluksia. Kurssin jälkeen ei mennyt kuin yksi päivä välissä ja päätin lähteä seuraavalle sukellusreissulleni. 1.800 bahtin hintaan. Sillä sai varusteet vuokraksi ja kaksi sukellusta KTD:n laivalta. Molemmilla sukelluksilla kävimme 18 metrissä, vaikka väkyvyys ei ollutkaan paras mahdollinen syvyyksissä. Ensimmäisen sukelluksen huippuhetki sattui, kun näimme kaksi kilpikonnaa! Toinen ui heti pois, mutta toinen, isompi, köllötteli rauhallisesti meren pohjassa. Pääsimme näkemään sen läheltä. Tuolla mahtavalla meren elävällä saattaa olla ikää jopa 150 vuotta.

Toisella sukelluksella emme nähneet mitään sen ihmeellisempää, mutta sukelsimme vedenalaisessa luolassa lyhyen matkan. Siitä huolimatta vedenalainen maailma on erittäin kiehtova. Siellä on niin paljon kaikkea nähtävää. Kokemuksena sukeltaminen on ehdottomasti hienointa, mitä tällä reissulla olen tehnyt. Suosittelen sitä kaikille! 

Matkustamossa: Kulkineet, osa 2

Lue myös Matkustamossa-sarjan aikaisempi anti: kulkineet, osa 1 sekä asiaa valuutasta, matkailijan terveydestä ja viisumeista. Tulossa vielä antia ainakin majoituksesta ja reissukamppeista. 


Bussit ja minibussit

Busseilla on tullut liikuttua lähinnä vain pidempiä matkoja. Kaikissa käyttämissämme busseissa on ollut ilmastointi, joka tosin usein huutaa aivan liian kovalla. Sen lisäksi esimerkiksi reitillä Vang Viengiin ilmastointi huusi myös tien hiekat matkustajien päälle. Jostain luin, että VIP-bussi tarkoittaa ilmastoitua laitetta, joten liekö sitten perusbussit ilmastoimattomia.

Paras bussi tähän mennessä on ollut King of Bus -yöbussi Paksesta Vientianeen. Kyyti oli tasainen, ilmastointi sopiva ja vessakin löytyi.

Minibusseissa saa puolestaan poikkeuksetta "polvet suussa"-kokemuksia, kun kahdesalle matkustajapaikalle tungetaan kaksitoista matkustajaa rinkkoineen. Sopu tosin antaa sijaa, ja vaikka kokemus ei olekaan paras mahdollinen, on näistäkin kyydeistä aina selvitty.

Pikaohje polvet suussa matkustamiseen

Esivalmistelut:
  • Ota minibussi, jossa on paikka kahdeksalle matkustajalle ja kuskille. 
  • Buukkaa matkustajia kyytiin 10-14 kpl.
  • Varmista, että jokaisella matkustajalla on mukanaan jumalaton rinkka ja päiväreppu (poikkeuksetta näin on). 
  • Jotta ollaan logistisesti oikeilla jäljillä, varataan samaan kyytiin kuljetettavaksi vielä pari laatikollista olutta ja mitä lie romppeita muutama ihmisen kokoinen jätesäkki.
  • Kuskin lisäksi varataan vielä mukaan pari kuskin kaveria.
Suoritus:
  1. Länkkärit ahdetaan istuimille ja kun ne ovat täynnä, laitetaan länkkärilihaa vähän limittäin, kivasti polvea suuhun.
  2. Tungetaan rinkat jokaiseen mahdolliseen rakoon.
  3. Lastataan kaikki ylimääräinen rompe katonrajaan, istuimien alle ja muihin rakoihin.
  4. Kuskin kavereille poimitaan jostain lasten muovijakkarat, joilla he kyykkivät koko matkan.
  5. Rentouttava matka voi alkaa!

Kaksi paikallista matkustajaa sai jälleen matkustaa tyylikkäästi lasten muovijakkaroilla.
Junat

Junilla ollaan puksuteltu Vientianesta Bangkokiin ja Bangkokista Kanchanaburiin. Molemmat olivat yöjunia. Junakyyti on vallan kelpo, vaikka esimerkiksi Bangkokista Kanchanaburiin mennyt juna taisi pysähtyä jonkinlaisella asemalla 10 minuutin välein. Junan kuvittelisi olevan suhteellisen hyvin aikataulussa, mutta toista kieltä kertoi jo Bangkokin päärautatieaseman saapuneiden junien tietotaulu, joka ilmoitti jokaisen junan olleen myöhässä 20-120 minuuttia.

Siirtymäjuna Laosista Thaimaaseen yöjunaan.
Yöjunissa on käytännössä muutamia erilaisia hintaluokkia. Toisessa luokassa matkustetaan koko vaunukunnan kesken vaunun reunalla olevilla makuupaikoilla. Vaunuja on tarjolla sekä tuulettimilla, että ilmaistointilaitteella. Jälkimmäinen on hieman kalliimpi ja aivan pirun kylmä vaihtoehto, todettiin. Toisen luokan junalipun hintaan vaikuttaa lisäksi se, haluaako ylä- vai alavuoteen. Alavuoden on hieman kalliimpi ja leveämmäksi väitetty, mutta eipä tuota eroa juuri ollut.

Ökybudjettimatkaajat voivat törsätä pennosiaan sitten ensimmäisen luokan privaattihytteihin, joista meillä ei ole kokemuksia.

Veneet

Paateilla on tullut huristeltua myös jonkin verran ja pisin siirtymämme on ollut Mekongin suiston reissulla Vietnamin puolelta Kambodzaan. Venekyydissä näkee jälleen hieman erilaisia maisemia, joskaan en suosittele istumapaikkaa läheltä veneen moottoria. Pari-kolme tuntia pakokaasujen hengittelyä sai nupin aika tehokkaasti sekaisin.

Venekyyti Don Detiltä pois ei olisi enää kovin paljoa lastia kaivannut upotakseen...
Veneillä on reissattu myös Bangkokin vakioreiteillä ja luonnollisesti vain veneellä pääsi käsiksi Don Detin ihmeelliseen maailmaan.

Jalkapatikka

Aika runsaasti etenkin alkumatkasta tuli kuljettua käsin ja tämä on suosikkimatkailumuotoni. Kävellen ei toki kannattane lähteä etäisempiin kohteisiin, mutta vaikkapa koko Bangkokin ydinkeskustan kulkee halutessa ja ajan salliessa kävellen. Jälleen kerran tällä tapaa näkee paikallismeininkiä ihan eri tavalla.

Loistava ajatus monilta oli myös juosta Siem Reapista Angkor Watille katsomaan auringonnousua. Oi, jospa oisin saanut olla mukana.

torstai 26. tammikuuta 2012

Matkustamossa: Kulkineet, osa 1

Lue myös Matkustamossa-sarjan aikaisempi anti: asiaa valuutasta, matkailijan terveydestä ja viisumeista. Tulossa vielä asiaa ainakin majoituksesta ja reissukamppeista.

Matkan aikana on tullut kuljettua niin hevoskärryillä kuin lava-auton lavallakin. Yleensä jos jotain kyytiä odotellessa näkyviin ilmestyy mitä epätodennäköisin kyyditsemislaite, se on juuri se, jolla matka on tarkoitus taittaa. Ohessa parit näkemykset kulkupeleistä.

Bangkok

Kaupunki ansaitsee oman maininnan sen suhteellisen erinomaisesta julkisesta liikenteestä. Joessa kulkee venereittiiikenne ja yläilmoja halkoo sky train. Maan alta löytyy vielä metro. Bussitkin kaupungissa kulkevat, mutta niiden kanssa pelaaminen voi olla suurempien arvailujen varassa. Jos jonnekin kolkkaan kaupunkia ei julkisilla kulkineilla pääse, on kaupunki lisäksi tuktukien luvattu maa.

Ilmaraiteilla.
Edellä mainituista kulkupeleistä tuli testattua busseja lukuun ottamatta kaikki. Myöskään tuktukilla emme ole Bangkokissa vielä ajelleet ja se johtuu siitä, että mittarillisella taksilla pääse miltei aina edullisemmin kohteeseen, ja vielä ilmastoinnin kera. Esimerkkinä tuktuk-kuskin ”tarjous” Khao San Roadilta päärautatieasemalle, 150 bahtia. Tinkausvaraa ei ollut, kun oli ruuhka-aika ja kaikkea. Otimme taksin kohteeseen ja taisimme maksaa kyydistä 60 bahtia. Jos taksi ei aja mittarilla, saattaa kyydistä sovittu hinta olla samaa luokkaa kuin tuktuk-kuskien pyytämät hinnat.

Sky trainilla tuli mentyä muun muassa Lumphini-puistoon ja MBK- sekä Siam Paragon -ostoskeskuksiin. Vene vei puolestaan näppärästi Wat Arunille ja muiden temppelien suuntaan.

Tuktukit

Tuktukeja ovat etenkin kaikki isommat kaupungit pullollaan ja niitä ei paljoa tarvitse etsiä. Kun astuu miltei mistä tahansa kaupasta tai ravintolasta ulos, kuulee yleensä kysymyksen "tuktuk?" Tuktuk on kätevä aparaatti paikasta toiseen siirtymiseen, kunhan ensin varmistaa, että kuski tietää määränpään ja hinta on sovittu. Kyydeissä on miltei aina tinkimisvaraa - reilustikin. Jos matkustaa useamman ihmisen joukolla, kannattaa myös varmistaa, onko sovittu hinta per pää vai kaikilta yhteensä.

Siem Reapissa, tuolla tuktuk-brändäyksen luvatussa kehdossa, pääsee matkaamaan mm. Playboy-tuktukilla.
Taksit

Taksikuskeilta on hyvä puolestaan kysyä, ajavatko nämä mittarin kera vai eivät. Mittarin kanssa matkan hintaa ei luonnollisesti sovita etukäteen. Osa kuskeista saattaa ajaa mittari pois päällä, jolloin hinta sovitaan ennakkoon. Netissä pyörii kaikenlaisia kokemuksia siitä, miten mittaritaksa on yllättäen pompannut tai vastaavaa. Meille ei näin ole käynyt, mutta ehkä tuolloin kannattaa hieman tentata kuskia ja tarvittaessa pyytää pysäyttämään. Taksikuskitkaan eivät välttämättä tiedä kaikkia kohteita, joskus jopa huonommin kuin tuktuk-kuskit. Bangkokista Kanchanaburiin suunnatessamme pari kuskia ei tiennyt juna-asemaa ollenkaan ja kuski, joka meidät vei perille, taisi kysellä ajo-ohjeita matkalla puhelimitse.

Taksifirmoista luotettavaksi on todettu ainakin Vietnamissa operoiva Mai Linh.

Polku- ja moottoripyörät, cyclot & motot

Moottoripyöriä, skoottereita ja vastaavia on vuokrattavana lähes kaikkialla. Motoja on myös usein tarjolla, ja se tarkoittaa käytännössä kyytiä moottoripyörän selässä. Cyclo taas meinaa kyytiä polkupyörän eteen asetetussa istuimessa.

Moottoripyöriä ja skoottereita saa vuokralle lähes kaikkialta. Polkupyörienkin saatavuus tuntuu olevan heikompi. Olemme vuokranneet polkupyörät neljästi: Phan Thietissä, Don Detillä, Kanchanaburissa ja täällä Koh Taolla. Perusmunamankeli, joita on useimmin tarjolla, on juurikin munamankeli: jostain syystä sporttisempiinkin polkupyöriin istutettu leveä jousisatula ei missään tapauksessa ole ergonomian huipentuma.

Munamankeli (tm).
Yleensä peruspolkupyörä irtoaa päiväksi muutamalla eurolla ja maastopelistä saa maksaa hieman enemmän. Maastopyöräkään ei tosin tee välttämättä autuaaksi, sillä itselläni kahdessa maastopyörässä kolmesta on ollut reippaasti vikoja vaihdeosastolla. Se yksi pyörä olikin sitten parempi kuin omani koti-Suomessa.

Pyörää vuokratessa kannattaa tarkastaa renkaiden ilmanpaine ja jarrut. Useassa paikassa mäet ovat sitä luokkaa, että jarruille on todella tarvetta, jos meinaa mäen alas rullata. Vaihdepyörissä kannattaa koeajaa pyörä reilumminkin. Vaihdeongelmat tulevat esiin yleensä vasta ylämäissä, joten jos sellainen on vierellä, eikun testaamaan. Muutoin pyöräily on loistava tapa liikkua, sillä siinä ehtii katsella maisemia aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuktukin kyydissä ja käyhän tuo kuntoilustakin paikoin.

Seuraavassa osassa tutustutaan muun muassa polvet suussa matkustamisen mielenkiintoiseen maailmaan, pysykää kanavalla!

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Matkustamossa: Rajakokemuksia

Kierroksellamme maita, joihin muiden muassa suomalaiset tarvitsevat viisumin, ovat Vietnam, Laos ja Kambodza. Thaimaassa ja Malesiassa ei viisumia tarvita heti maahan tullessa, ainoastaan silloin, jos oleskelee alueella pidempään.

Tiukin viisumikokemus, joka matkallamme on sattunut, koskee Vietnamia. Olimme ostaneet lennot Bangkokista Ho Chi Minh Cityyn ja lueskelimme, kuinka viranomaiset eivät päästä maahan ilman viisumia. Suomen ulkoministeriön maatiedotteessakin asiaa korostettiin. Luimme kuitenkin myös useita kokemuksia siitä, että ilman viisumiakin maahan on päässyt. Niinpä rohkenimme yrittää viisumitta, etenkin, kun hätätapauksessa HCMC:n päässä olisi voinut ottaa vielä visa-on-arrivalin.

Ahti meni passintarkastukseen ensin ja virkailija toden totta kysyi häneltä viisumia. Ahti kuitenkin kertoi, että Suomen kansalaiset eivät viisumia tarvitse ja asiaa toiselta virkailijalta tarkastettuaan meitä palvellut virkailija löi leimat paikoilleen ilman putinoita.

Kambodzan viisumi hoidettiin Mekongin suistoalueen reissulla oppaamme toimesta. Hän keräsi tarvittavat rahat, passimme ja maahantulokorttimme. Raja-asemalla passit jaettiin takaisin viisumeineen ja leimoineen. Prosessin yhteydessä piti antaa myös kaksi dollaria rahaa viisumikulujen päälle tulevia käsittelykuluja varten. Jännästi monet tituleeraavat tätä rahaa ”voitelurahaksi”, vaikka ei Suomessa viranomaisten perimiä palvelumaksuja rinnasteta korruptioon…Myös Laosista Thaimaaseen tullessamme tuli maksaa Laosin puolen rajatarkastuksessa 10 000 kipin maksu.

Laosin viisumit hankimme Phnom Penhissä majataloltamme. Prosessissa kesti joku tovi lähenevän viikonlopun vuoksi, mutta niin ikään nämä viisumit tulivat kouriimme helposti. Aina, kun passin joutuu luovuttamaan jollekin paikalliselle taholle, tulee jostain syystä turvaton olo, vaikka minkäänlaisia ongelmia niiden takaisinsaannissa ei ole ollut.

Yleisesti rajanylityksistä todettakoon, että ne eivät ole vastanneet omia mielikuviani ollenkaan. Kuvittelin rajanylityspaikkoja viidakon nielemiksi betonibunkkereiksi, joissa yrmyn näköiset rajavartijat seisovat Kalashnikoviensa kanssa silmä kovana. Todellisuudessa esimerkiksi Kambodzan raja-asema Vietnamista tullessa oli jokirannalle rakennettu viritelmä, jossa oli ravintola, rahanvaihtopiste ja tullimiesten tiloja. Tullimiehiä tosin en tainnut bongata ensimmäistäkään.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Matkustamossa: Terveysturinoita

Kaikenlaisista terveysvaaroista Kaakkois-Aasiassa aina varoitellaan, jopa pelotellaan, mutta kuten Madventures-kaksikkokin totesi, ovat kaikenlaiset käärmepelottelut hieman liioittelua.

Olemme nähneet tähän mennessä kolme käärmettä: yhden Bangkokin halki virtaavassa joessa, yhden kesyn boan Mekongin suistolla ja yhden tapetun kärmeksen Don Detillä. Hämähäkkiosastolla on tullut nähtyä yksi isompi kaveri Bolavenin kukkulalla ja muutoin lähinnä lukin kokoisia kulkijoita. Öttiäisistä rasittavimmat ovat pimeän tultua aktivoituvat hyttyset (jotka tosin kalpenevat suomalaisten vastineidensa rinnalla) sekä ruokapaikoissa pörräävät kärpäset. Katsotaan, mikä muu väitetysti uhkaa matkailijan terveyttä täällä maailmankolkassa.

Katuruokaa ja vatsaväänteitä?

Herkkukirjoituksessa käsittelinkin jo katukeittiöitä, mutta vielä kerran esille tuotakoon, että katukeittiöiden appeet eivät ole aiheuttaneet meille sen pahempia komplikaatioita kuin tasokkaat sisäravintolaruokakaan. Kambodzaan saavuttaessa koimme suurimmat vatsanväänteet. Niiden syy ei varsinaisesti selvinnyt, vaikka epäiltyjen listalla onkin kambodzalainen kana murskattuine luineen. Itse asiassa useammin vatsan väänteitä minulle on aiheuttanut murukahvi. Niina With kertoi myös ChangeX:lle kaakkois-aasialaista ruokakulttuuria liioiteltavan.

Taisteluhaavoja

Pari kertaa reissun aikana on tullut haavoituttua. Ensimmäisen kerran näin kävi Phnom Penhin Water Parkissa, jonka kaakeleiden kunnosta jossain päin nettiä varoiteltiinkin. Sain käteni osumaan altaanreunukseen siihen malliin, että yhteen sormenpäähän tuli reilumpi haava. Tämän jälkeen kuumotti lähinnä se, millaisia eksoottisia bakteereja sinne tahtoisi majoittua. Haava parantui kuitenkin kelvosti.

Kipusensorit olivat koetuksella Vang Viengin kukkula-alueella sijaitsevan luolan uumenissa, jossa sijaitsevaan laguuniin kuljettiin paljasjaloin jonkinlaisen sakeampivetisen altaan läpi. Pohja oli täynnä kivipiikkejä ja räpyläthän menivät täysin rikki. Ei tosin niin pahasti, että se olisi juoksemista haitannut. Betadinea & sideharsoja peliin ja johan lenkki kulki.

Viimeisin taisteluhaavakokoelma tuli snorklatessa hieman liian matalissa vesissä. Korallien terävyyden sai todeta itse hyvinkin näppärästi. Jalkaterä ja käsi ottivat hieman vammoja parista kohteesta, onneksi tosin vain hyvin pintapuolisesti.

Matkadoping

Kuten jo ennen matkalle lähtöä tuli kirjoiteltua, matkailijat on varustettu erinäisin rokottein. Lisäksi nappailemme malarianestolääkkeitä, jotka ostettiin Bangkokin Khao San Roadilta. Kaikenlaisia tarinoita lääkkeiden sivuvaikutuksista saa lukea netistä, mutta ainakaan meille ei ole mitään mainittavia reaktioita tullut. Tiedän myös matkaajia, jotka eivät malarianestolääkkeistä liiemmin perusta ja ymmärrän tämänkin näkökannan täysin.

Koska estolääkitys on lievä antibiootti, saattaa sillä olla myös muita tulehduksia ja vastaavia estäviä vaikutuksia. Muun muassa Vang Viengissä yleinen silmätulehdus ("pink eye") ei kuulemma liiemmin tartu malarianestolääkitystä käyttäviin. Toisaalta taas antibiootti on aina antibiootti.

Allekirjoittaneen lääkintälaukusta löytyy lisäksi lähinnä sidetarpeita. Käsin aterioidessamme olemme käyttäneet apteekeista ostettuja desinfioivia käsipyyhkeitä.

Ravinto-Uni-Liikunta

Tämä terveyden kivijalka kiinnostaa aina itseäni ja vaikka matkalla ei aivan samanlaisiin ravintoihin pääse käsiksi kuin koti-Suomessa, voi ravinnon suhteen silti tehdä jonkinlaisia valintoja. Ateriointi on tullut hoidettua joitakin kertoja pizzalla tai hampurilaisella, mutta paikalliset keittöt tarjoavat kevyempiäkin vaihtoehtoja ja niihin saa valittua ihan kivoja ruoka-aineitakin (mm. cashew-pähkinät).

Ravintopuolella olen ollut suurimmin innoissani Mekongin suistoalueen hunajatarhan herkuista (mm. royal jelly ja propolis), luomukahviloista (joita täällä Koh Taollakin taitaa olla kaksin kappalein), luomuravintoloista (Don Detin Green Patchissa olen syönyt tähän mennessä reissun parhaan ateriakokonaisuuden ja vahvana kakkosena tulevat Vang Viengin Organic Farmin ravintolan antimet) sekä tuoreimmasta löydöstä, Living Juices -mehubaarista, josta hieman lisää omassa blogissani.

Living Juicesin Rocket Fuel.
Unen kuittaan sanomalla vain, että matkamiestä tuntuu väsyttävän kelvosti vähän heikommissakin asumuksissa. Allekirjoittaneen herkkäunisuus ei tosin ole paras ominaisuus yöjunissa tai -busseissa, mutta ne univelat on tullut kuitattua aina tehokkaasti seuraavassa kohteessa.

Liikunta on kaksipiippuinen juttu. Vaikka juoksulenkit ja lihaskuntosessiot ovat olleet harvassa, reilut kävelymäärät ovat varmastikin huolehtineet liikuntatarpeesta jossakin määrin. Salilla olemme käyneet kahdesti (Phnom Penhin erään hotellin kuntoklubilla ja Bangkokin Khao San Roadin Buddy Lodgessa, itse ostin myös eilen viikkokortin Koh Taon Monsoon Gymille), lenkillä muutamia kertoja. Koh Taon kukkuloille kiipeäminen etenkin maastopyörän kera on omanlainen liikuntasuoritus sekin.

Monsoon Gym Koh Taolla.

Summa summarum, eivät lenkkeily ja lihaskunnosta huolehtiminen mahdottomia asioita ole matkan päällä, vaikkakin hieman työläämpiä toteuttaa kuin arjessa.

Ahti kertoi vielä aina toimivan terveysvinkin ennen sukelluksille rientämistään:

Paras tapa pysyä terveenä on olla sairastumatta (ja olla joutumatta onnettomuuksiin).

Matkustamossa: Valuutta-asiaa

Sillä aikaa, kun Ahti ahkeroi sukeltajaopintojen parissa, pääsette nautiskelemaan matkailun arjesta allekirjoittaneen kanssa. Siispä tervetuloa Matkustamoon, jossa kommodori Wahlman tiivistää matkakokemuksiaan perusteemoista, kuten valuutat, viisumit, kulkuvälineet ja terveyden ylläpitäminen.

Matkustamon ensimmäisessä osassa perehdytään valuuttoihin ja rahasäätöihin.

Kaakkois-Aasiassa pyöriessä kohtaa useammankin valuutan. Thaimaassa on baht (1 eur ~ 40 baht), Vietnamissa dong (1 eur ~ 27 000 dong), Kambodzassa riel (1 eur ~ 6000 riel) sekä valtaa pitävä dollari (rielejä saa takaisin silloin, kun vaihtoraha on alle dollarin), Laosissa kip (1 eur ~ 10 000 kip) ja Malesiassa Ringit (1 eur ~ 4 ringit). Alla järjestyksessä: baht, dong, kip, riel. Toki Kaakkois-Aasiassa on muitakin valuuttoja, mutta nämä esitellyt sattuvat allekirjoittaneen reitille.

Näin ennen matkalle lähtemistä unen, jossa olimme koko perheen kanssa jollakin vietnamilaisella torilla. Opastin unessa jotain perheenjäsenistäni raha-automaatilla ja hämmästys oli suuri, kun automaatti ihan oikeasti antoikin rahaa. Uni kuvasti ajatuksissani piillyttä epäuskoa siitä, että Kaakkois-Aasiassa olisi toimivia raha-automaatteja. Tietysti tiesin ja uskoin asian, mutta jollakin tapaa olin skeptinen niiden toimivuuden suhteen.

Minulta pääsikin jonkinlainen helpotuksen huokaus, kun Bangkokin lentoaseman automaatti tarjosi oikeasti bahteja käsiin suomalaisella Visa Electronilla.

Automaatit ja rahanvaihto

Visa Electronilla olemme muutoinkin tehneet käteisnostot. Ahti on tainnut pari kertaa koettaa Master Cardia laihoin tuloksin. Electron on toiminut moitteetta niin Laosin Vang Viengissä kuin Vietnamissakin. Automaattinostosta automaatin omistava pankki perii noin 4-5 euron suuruisen palkkion ja lisäksi ainakin Nordea veloittaa jonkin verran (muistini mukaan 2 euroa ja 2,5 % nostosummasta). Siksi automaatilta ei kannata olla jatkuvasti nostelemassa pieniä summia, vaikka toisaalta elävänä rahakirstuna kävelyssäkin on omat riskinsä.

Kirjanpidon mukaan esimerkiksi 10 000 bahtin nosto on maksanut 259,76 euroa. Kun tämänhetkisen kurssin mukaan 10 000 bahtin "raaka" hinta on 245,72 euroa, on välissä rapiat 14 euroa pankkien kuluja. Yllä mainitun Nordean veloitustavan mukaan Nordea on napannut nostosta noin 7 euroa ja loput 7 euroa tulevat automaatin omistavalta pankilta sekä siitä, että suoraan tuolla "raa'alla" kurssillahan yksityispuolella valuuttaa ei voi ostaa.

Maksiminostosummat automaateilla vaihtelevat hieman pankista riippuen. Tiettävästi AZN antaa ainakin Vietnamissa maksiminostona 4 miljoonaa dongia (vajaa 150 euroa), kun muilla pankeilla raja on 2 miljoonassa. Thaimaassa olemme suosineet Bangkok Bankia, mutta erilaiset matkailufoorumit toitottavat, että käytännössä on aivan sama, minkä pankin automaatista rahansa nostaa.

Dollarit ovat käypää valuuttaa useassa maassa, joten itse kanniskelimme niitä mukanamme Vietnamin, Kambodzan ja Laosin läpi. Monissa paikoissa myös bahtit ovat kelpo valuuttaa, euro samoin. Itse vaihdoin ennen Laosista Thaimaaseen siirtymistä sekä euroja, dollareita että kipejä bahteiksi.

Rahavaihtopisteitä on turistien kansoittamissa kohteissa yllin kyllin, mutta jonkin verran tarkkuutta kannattaa olla siinä, millä kurssilla valuuttaa vaihtaa. Yksityispuljut vaihtavat yleensä heikommalla kurssilla kuin pankit. Lisäksi syrjäisemmillä seuduilla ja rajanylityspaikoissa kurssit voivat olla vähemmän suotuisat. Esimerkiksi Don Detillä kipejä ei saanut kouraan dollaria kohden läheskään niin hyvin kuin Paksen Lao Development Bankin pisteellä.

Silmät valuuttamerkeistä ristissä päätän rahaturinoinnin ja ensi kerralla Matkustamossa ollaan jännittävien terveysasioiden äärellä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Kilpikonnasaarella

Retkikunta saapui aamuvarhaisella Chumphonista kulkevalla katamaraanilla kilpikonnasaaren eli Koh (saari) Taon (kilpikonna) kamaralle. Katamaraanimatka kustansi rapeat 600 bahtia (tosin saarelta poispääsy maksaa 1000 bahtia...) ja kesti reilut pari tuntia.


Pääsyy Koh Taolle tuloon oli Ahdin halu osallistua sukelluskurssille ja saarelle astuttuamme voi todeta, että olisipa harmittanut, jos tänne ei olisi poikennut. Tosin taksin hinnasta tingatessamme kuski totesi, että "This is Koh Tao, everything is more expensive here".

Ja niin todentotta tuntuisi olevan. Perusthairuoat saa vielä suhteellisen edullisesti, mutta esimerkiksi länsimainen ruoka maksaa jo enemmän. Samoin esimerkiksi pyykkäys ja thaihieronta ovat kalliimpia, jälkimmäinen on kaksi kertaa kalliimpaa kuin esim. Kanchanaburissa. Tosin on täältä bongattu jo edullisiakin juttuja. 150 bahtin "eat all you can"-aamiaisbuffet on yksi reissun kovimpia hinta/laatu-suhteeltaan. Punttisali kustantaa 150 bahtia per kerta ja snorklausvarusteet sai vuorokaudeksi vuokralle 100 bahtilla.

Sairee Beach.
Kipaisimme saarelle tultuamme suoraan Koh Tao Diversiin, suomalaiseen sukellusmestaan, jossa Ahti suorittaa kurssinsa. Sieltä lähdettiin tutkimaan majoituksia ja jo suhteellisen lyhyen kävelyn jälkeen olimme tarkastaneet kolme erilaista vaihtoehtoa. Pulaa ei siis täälläkään majoituksesta ole. Päädyimme ottamaan oman tönön rannalle viettävältä rinteeltä paikasta nimeltä Queen Resort hintaan 700 bahtia / yö. Mökin sijainti, laatu ja näkymät ovat pienen hintalisän väärti. Sairee Beach ja Mae Haad, eräät keskeisimmistä alueista saarella, ovat aivan kivenheiton päässä.

Terassinäkymä vuokramökistä.
Toisena päivänä saarella suuntasimme katsomaan näkymiä tiettävästi saaren korkeimmalle kohdalle. Enpä ole ikänäni sellaista mäkitreeniä vetänyt. Tarkoitus oli aluksi mennä juosten, mutta mäen nousukulma oli eri mieltä. Vaikka varsinaista "2 view"-näköalapaikkaa emme löytäneetkään, maisemat olivat korkealta varsin näyttävät.

Kolmantena päivänä ajatuksena oli vuokrata polkypyörät sekä snorklausvarusteet ja kierrellä saaren rantoja. Ensimmäinen polkupyöriä vuokraava pulju löydettiin minigolfradan kupeesta ja senkin pyörittäjä oli kalastamassa. Puoli tuntia odoteltuamme saimme kuitenkin polkupyörät alle, tosin eipä niistä juuri hyötyä ollut: Saaren eteläkärkeen suunnatessamme kohtasimme peräjälkeen jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, joiden kunto ei ollut edes välttävällä tasolla. Jälleen pyöräntalutushommissa sai ainakin hyvän jalkatreenin, jos ei muuta.

Viidakon- ja vuorenvalloitusta.
Pääsimme tarpomisen perästä kuitenkin Shark Bay:lle ja kun snorklaus alkoi allekirjoittaneella ottaa onnistuakseen, oli kokemus aivan mieletön. Rantavesien vedenalaista maailmaa ei voi sanoin kuvailla. Voi vain kuvitella, millaisia kokemuksia Ahti saa sukelluskurssillaan syvemmissä vesissä.

Nyt kun asian mainitsin, niin kirjoittelu saakin luvan vaihtua snorklailuun. Sawasdee!

perjantai 20. tammikuuta 2012

Kuoleman rautatie

Ennen Ko Taolle suuntaamista kävimme kääntymässä Kanchanaburissa, jossa sijaitsee kirjan ja elokuvan kuuluisaksi tekemä Kwai-joen silta. Sinne menimme paikallisjunalla, joka lähti Thonburin asemalta Bangkokin länsipuolelta. Kyseessä oli 3. luokan paikallisjuna, sillä muita junia ei kyseisellä välillä kulje. Junia Bangkokista Kanchanaburiin lähtee aamulla ennen kahdeksaa ja päivällä 13:55. Hintaa matkalle tulee 100 bahtia ja matkan kesto on neljän tunnin luokkaa. Hidasta kiskojen kolkuttelua on siis tiedossa tämän kulkuneuvon valitsijoille.


Kanchanaburiin saavuttuamme tiedustelimme tuk-tuk-kuskilta majoitusta (accommodation). Hän pudisteli surullisen oloisena päätään ja sanoi "No". Naureskelimme miekkoselle, että eikö kaupungissa muka ole majoitusta tarjolla ja suuntasimme kävellen kohti jokea ja majoituspaikkoja. Matka asemalta ei ole kovin pitkä kadulle, jossa sijaitsee suurin osa majoitus- ja ravitsemusliikkeistä. Otimme huoneen Jolly Frog Backpacker Hotelista hintaan 290 bahtia yö. Mitään reppureissaaja-tunnelmaa ei kyseisessä paikassa kuitenkaan ollut havaittavissa.

Seuraavana päivänä vuokrasimme sadan bahtin maastopyörät (Reissun parhaat pyörät! - Janin huom.). Ensin kävimme katsomassa vehreää hautausmaata, johon on haudattu tuhansia liittoutuneiden sotilaita. Sieltä polkaisimme vajaan kolmen kilometrin päähän Kwai-joen siltaa katsomaan. Paikka oli täynnä turistihömpötystä, eikä se vastaa ollenkaan elokuvan antamaa kuvaa paikasta. Se ei tietenkään ole ihme, sillä elokuva on kuvattu Vietnamissa. Ja itseasiassa silta ei ylitä Kwai-jokea, vaan Mae Khlungin. Alkuperäisen kirjan kirjoittanut Pierre Boulle ei ollut koskaan käynyt paikan päällä ja hän oli vain olettanut, että silta ja kuoleman rautatie ylittävät Kwai-joen.



Siinä se on! Kwai-joen silta, joka ei ylitä Kwai-jokea!
Alkuperäinen silta oli puuta ja siitä on vielä pieni pätkä nähtävissä, mutta nykyinen, rautainen silta on tuotu paikalle Indonesiasta. Siltaa ei myöskään räjäytetty, vaan se pommitettiin palasiksi liittoutuneiden toimesta. Japanilaiset laittoivat sotavankeja sillalle vilkuttamaan liittoutuneiden pommikoneille siinä toivossa, että koneet vetäytyisivät takaisin, mutta lentäjät noudattivat käskyjään ja tuhosivat sillan. Samalla sotavangit kuolivat ja kuulemma joen vesi muuttui punaiseksi verestä.

Sillan nähtyämme kävimme Jeath War Museumissa, joka sijaitsee lähellä siltaa. Sisäänpääsymaksu oli 40 bahtia. Esille oli laitettu jos jonkilaista roinaa, mutta erityisemmin paikka ei säväyttänyt. Päivän kuluessa näytimme maastopyörillemme vielä maisemia, mutta kunnon baanaa emme löytäneet, sillä kaikki tiet tuntuivat olevan todella ruuhkaisia. Iltasella otimme rentouttavan thai-hieronnan, joka maksoi 150 bahtia tunnilta. Melko kummallisia tekniikoita ja venytyksiä kyseiseen hoitoon kuului (Eipä ole tätä miestä väännelty aikaisemmin siihen malliin - Janin huom.).

Jani pööpöilee sotamuseossa.


Seuraavana aamuna otimme minibussin takaisin Khao San Roadille Bangkokiin. Siihen kului molemmilta 150 bahtia, mutta matka-aika junaan verrattuna väheni puolella. Olimme siis Bangkokissa noin parissa tunnissa kuskin painettua kaasua kuin viimeistä päivää. Khao Sanilla tankkailimme ja tapoimme aikaa, kunnes oli aika ottaa taksi juna-asemalle. Ensimmäinen taksikuski ei suostunut ajamaan ruuhka-ajan takia mittari päällä ja pyysi 200 bahtia. Me emme tähän suostuneet ja otimme seuraavan taksin, joka ajoi mittarilla ja hintaa tuli 80 bahtia. Juna-asemalla hyppäsimme yöjunaan, kohti Koh Taoa. Mutta se onkin sitten seuraavan jutun aiheena.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Junaillen takaisin "kotiin"

Vang Viengistä hurautimme takaisin Vientianeen. Vientianessa buukkasimme tuktukin viemään meidät etäiselle rautatieasemalle 100 000 kipin (n. 10 eur) hintaan. Tuktuk taisi kipata meidät paikallisbussin kyytiin, joka oli menossa Laosin raja-asemalle ja teki sitten vuoksemme lisälenkin vielä juna-aseman puolelle. Ao. paikallisbussi olisi eräässä rahanvaihtopisteessä työskennelleen herran mukaan maksanut alle 10 000 kipiä ja tuktuk raja-asemalta juna-asemalle noin 15 000 kipiä. Kahdelta matkaajalta olisi näin ollen kulunut siis matkaan 50 000 kipiä eli puolet vähemmän kuin nerokkaan tuktuk-kuskin vedätyksen kohdalla.  

Juna-asemalla otimme alle yöjunan. Rajasäätöjen jälkeen nousimme Laosin puolelta alle vartin puksutelleeseen junaan, joka vei edelleen Thaimaan puolelle ja rajatarkastuksen jälkeen yöjunaan. Hintaa molemmille junille tuli yhteensä vajaat 750 bahtia per matkaaja.

Vitsailimme tämän olevan kulkuvälineemme kunnes tajusimme, että tässä maassa se olisi sitä voinut ollakin.



Hintaan sai toisen luokan ylämakuupaikan. Alamakuupaikka olisi ollut hieman hintavampi (ja leveämpi), mutta valintaongelmamme oli ratkaistu jo sillä, että kaikki alapaikat oli myyty loppuun. Asemiin asetuttuamme tilasimme ruokaa junan ravintolavaunusta. Tämän jälkeen ajatukseksi tuli lähteä tarkastamaan itse ravintolavaunu ja kokemus oli hieman toista kuin mihin VR:n pyörillä on tottunut.

Sleeper trainin vatsassa.
Kaikki vaunun ikkunat olivat auki ja kiskojen kolinasta syntynyt melu oli paikoin korvia huumaava. Vaunun perällä raikasi thaimaalainen karaoke-dvd ja vaunu oli kansoitettu muun muassa ketjupolttavien länsimaalaisten, yhden pöytään sammuneen sankarin ja paikallisen alkoholistimummon toimesta. Olut maksoi jäätävät 130 bahtia ja nousi näin matkan kalleimmaksi sellaiseksi. Kokemus oli tästäkin huolimatta mieletön!

Ravintolavaunussa oli tunnelmaa!
Yö junassa meni koiranunta nukkuen ja vaunu oli mukavan viileä, aamulla noustessa ehkä vähän liiankin viileä. Olo oli kuin kotiin olisi tullut, kun astuimme Bangkokin juna-asemalle. Lämpöön astuessamme kuvittelin sulavani Pohjois-Laosin viileyteen tottumisen jälkeen. Juna-asemalla tuktuk-kuskien armeija hyökkäsi perinteisesti kimppuumme ja tarjosi kyytiä Khao San Roadille 130 bahtilla per mies. Päätimme kuitenkin ottaa taksin ja taksamittari näytti perillä kohteessa alle 60 bahtia. Taas meinasivat tuktuk-kuskit vetää matkaajia nenästä, mutta eivätpä tällä kertaa onnistuneetkaan, hähä!

Khao Sanilla mentiin aamiaiselle ja samalla tarkasteltiin netistä sopivaa majoitusta. Yksi suositelluista paikoista oli läheisellä kadulla sijaitseva Live Good, mutta se oli jo aivan täynnä. Harhailimme sitten johonkin sen lähellä olevalle majatalolle ja buukkasimme 350 bahtin hintaan ehkäpä hirveimmän lukaalin, mikä tähän mennessä on vastaan tullut (joskin yksinkertaisin majoitusmuotomme on edelleen vain kerrossängyn ja tuulettimen sisältänyt Bunk Bed Room New Road Guest Housessa). Herkullisena yksityiskohtana kerrottakoon, että veimme tämän jälkeen pyykit lähellä majailevalle sedälle pyykättäväksi ja toiminta vaikutti niin epävarmalta, että ihmetellä sopii, jos näemme vaateittamme enää koskaan.

Jäämme jännittämään sitä ja suunnittelemaan siirtymää Koh Taolle.

torstai 12. tammikuuta 2012

Vientianesta Vang Viengiin

Paksesta pohjoiseen, Laosin pääkaupunkiin Vientianeen, matkustimme yöbussilla. Ostimme liput 17 eurolla ja nousimme iltasella King of Busiin, joka koko komeudessaan oli melkoinen maantielaiva. Meillä oli vierekkäiset makuupaikat noin metrin leveällä patjalla, tyynyt ja täkit molemmille. Jos matkustaisi tuntemattoman kanssa näin ahtaasti, voisi joku tuntea olonsa hieman epämukavaksi.

King of Busin syövereissä.
Matka meni mukavasti ja saimme kymmenen tunnin aikana jopa nukuttua joten kuten. Aamulla olimme perillä Vientianessa puoli seitsemän aikaan. Bussiasema on kaukana keskustasta, joten otimme tuk-tukin, kaksi euroa per henkilö, ennalta katsomaamme hotelliin, Mixay Paradise Hoteliin. Siellä oli vielä aamusella vapaita huoneita ja maksoimme kahden hengen huoneesta aamiaisella yhteensä 12,50 euroa. Hotelli oli yksi hienoimmista, joissa olemme reissumme aikana yöpyneet ja aamiainenkin oli monipuolinen.

Vientianessa oli taas tarjolla temppeleitä ihasteltaviksi. Kiersimmekin ne kaikki - ja kaukaa. Nähtävyyksistä bongasimme kiinnostaviksi ainostaan "voitonportti" Patuxain, joka muistuttaa ranskalaista esikuvaansa, mutta on höystetty itämaisin maustein. Sisäänpääsy maksoi 0,3 euroa henkilöltä, joten kiipesimme Patuxain näköalatasanteelle tarkkailemaan ympäristöä ja ottamaan valokuvia. Muuten emme ihmeempiä Vientianessa tehneetkään, kävelimme vain ympäriinsä ja poikkesimme taas yksillä markkinoilla.

Jani peukuttaa Patuxaita.
Jo seuraavana aamuna lähdimme kohti Vang Viengiä, joka sijaitsee Vientianesta pohjoiseen vajaan 200 kilometrin päässä. Olimme ostaneet liput bussiin edellisenä iltana hintaan 35.000 kipiä (3,50 euroa). Meidät piti noutaa hotellilta puoli kymmenen maissa aamulla, mutta noutaja oli ainakin puoli tuntia myöhässä. Tut-tuk-kuski kyyditsi meidät bussille ja kyydin aikana juttelimme mm. jääkiekosta kanadalaisen nuoren parin kanssa.

Bussikyyti Vang Viengiin kesti reilut neljä tuntia yhden lyhyen pysähdyksen taktiikalla. Tie oli todella huonossa kunnossa, asfaltti puuttui aina välillä ja kuski kaahasi tiukoissa mutkissa pirullista vauhtia. Perille kuitenkin selvittiin, mutta pohdimme hyvin tarkkaan mielekkyyttä jatkaa vastaavassa kyydissä Vang Viengistä eteenpäin kohti Luang Prabania.

Vang Viengissä otimme mukavasta hostellista, Central Backpacker Guesthousesta, huoneen hintaan 80.000 kipiä per yö. Vang Viengin kaupunki on pieni ja keskittynyt muutamalle kadulle lähelle jokea. Paikka on nuorten reppumatkaajien suosiossa, mutta myös vanhempaa turistia näkyy katukuvassa paljon. Kaupunki on täynnä majoitus- ja ravitsemusliikkeitä ja hintataso mukavan edullinen. Illalla kadut ovat täynnä humalaisia ja puolialastomia ihmisiä. Tämä on näky, jota emme ole vielä Aasiassa muualla nähneet. Paikalliset eivät kuitenkaan ole tästä meiningistä kovinkaan innoissaan.

Paikallisen leipomon herkkuja Vang Viengissa.
Silta yli synkän virran Vang Viengissä.
Tubing eli tubailu

Vang Viengissä isoimpia huvituksia on tubailu eli kelluminen joessa isossa sisärenkaassa. Puoli 12 maissa aamupäivällä meninne vuokraamaan itsellemme renkaat. Hintaa niillä on 55.000 kipiä ja panttimaksua vielä 60.000 kipiä päälle, jonka saa takaisin, jos palauttaa renkaan ennen iltakuutta. Hintaan sisältyi myös tuk-tuk-kuljetus kolme kilometriä ylävirtaan, josta tubaillaan kohti kaupunkia.

Päivä oli pilvinen, eikä meidän saapuessamme joelle siellä ollut juurikaan muita. Kelluimme jonkin matkaa, kunnes nousimme maihin joen rannalla olevaan baariin. Tubailureitti on siis täynnnä baareja, joihin työntekijät kiskovat sinut köyden avulla. Täällä kuulimme heti järkyttävän uutisen: Austarialainen oli kuollut edellisenä päivänä joella. Vaikka tiesimme, että tubaillessa kuolee vuosittain ihmisiä, oli tämä silti järkytys. Kertojasta riippuen kuolemantapaus oli johtunut joko siitä, että hän oli tullut huonosti alas hypätessään jokeen, menettänyt tajuntansa ja hukkunut. Toinen tarina kertoi, että ihmiset olivat hyppineet yhtä aikaa jokeen ja joku olisi hypännyt ensin hypänneen päälle murtaen hänen niskansa.

Itse tubailu on rentoa ja aika riskitöntä puuhaa. Joki on monessa kohtaa niin matalaa, että siinä pystyy kahlaamaan tai tubaillessa voi takapuoli osua kiviin. Virta kuljettaa useimmiten rauhallista vauhtia eteen päin, kunnes päätät nousta baariin ottamaan oluen tai ämpärin. Me olimme niin ajoissa paikalla, että joessa ei ollut juuri muita. Suurin ruuhka oli 2-3 aikaan iltapäivällä, ja siitä alkaen porukalla on jo suuri kiire tubailla kohti kaupunki, jotta renkaan ehtii palauttamaan.

Ensimmäisessä baarissa johon pysähdyimme Jani heitti parin biisin mittaisen live-DJ -keikan ja sai porukan hullaantumaan tanssiliikkeisiin asti. Odottelimme kyseisessä baarissa, josko porukkaa alkaisi tulla lisää. Sitten paikalle tuli pari suomalaista, TTY:llä opiskeleva pariskunta. Heidän kanssaan jatkoimme virtaa alaspäin kelluen neljän renkaan letkassa ja pysähdellen baareissa, kunnes loppupuolella he jäivät jälkeemme ja me totesimme viisaimmaksi ottaa tuk-tukin kaupunkiin hintaan 20.000 kipiä. Ehdimme hyvin palauttamaan renkaat ja saimme panttimaksun takaisin.

Meillä kävi hieman huono tuuri sään suhteen. Aurinko oli koko päivän pilvessä ja iltapäivällä joessa kelluessa alkoi jo olla kylmä. Tästä huolimatta tubailu oli mukavan rentoa ja sosiaalista touhua. Parhaina päivinä joella on varmasti vielä enemmän väkeä liikkeellä.

Bilemeininkiä lähtöpaikalla. Osa porukasta tulee tänne vain bilettämään, ei tubailemaan.
Suurin osa onnettomuuksista sattuu liian humalaisille ja uhkarohkeille ihmisille. Jokivarsi on täynnä hyppypaikkoja, liaaneja, liukumäkiä ja köysiratoja, joilla voi veteen itsensä paiskoa. Näissä on vaikea hallita alastuloaan ja voi esimerkiksi laskeutua selälleen tai rintakehä edellä. Lisäksi vaarana on lyödä itsensä pohjan kiviin tai muihin tubailijoihin. Kannattaa siis välttää turhia riskejä ja liiallista alkoholin käyttöä, huumeista nyt puhumattakaan. Näimme myös vedessä uivan käärmeen, joka kuulemma oli vaarallinen...

Kiipeilyä ja luolia

Seuraavana päivänä vuokrasimme maastopyörät (20.000-30.000 kipiä päivä). Pyöräilimme jonkin matkaa kaupungista pois päin, kunnes saavuimme vuoren juurelle. Sinne oli mahdollista kiivetä euron hintaan. Kiipeämisreitti oli aika hankala ja huipulle päästäkseen piti vuodattaa reippaasti hikeä. Huipulta aukesi hienot näkymät kaupunkiin ja sitä ympäröivään maaseutuun. Tosin tämä vuorenhuippu lienee kaikista pienimpiä seudulla, sillä Vang Vieng on komean vuorimaiseman ympäröimä.

Alas päästyämme pyöräilimme valkoisin lipuin merkittyä polkua pidemmälle, kunnes saavuimme luolan suulle. Maksoimme 30.000 kipiä kumpikin ja saimme oppaan matkaamme. Luola on kilometrin pituinen ja loppupäässä on vettä, johon meitäkin kehotettiin menemään uimaan. Hieman siinä kahlailimme, mutta varsinaista uimakokemusta ei pimeässä luolassa taskulamppujen valossa saatu. Eteneminen luolassa oli aika ajoin hieman haasteellista eikä siellä varsinaisesti ole mitään erityistä nähtävää kuin pimeys ja erilaiset kivimuodostumat.

Luolasta pääästyämme kävimme hieman siistiytymässä ja pyöräilimme kohti tubailun lähtöpistettä ylävirtaan. Jani oli sieltä bongannut luomufarmin ja -ravintolan. Minä sain ravintolasta erinomaista kanaruokaa ja Jani todella tulista kanasettiä. Päälle joimme luomukahvit. Suosittelemme tätä paikkaa hyvän ruoan ystäville!

Vuorenvalloittaja J.Wahlman.
Huipulta matkasimme pimeimpiin luoliin.
Janin Vang Vieng -kommentit

Olin hieman skeptinen koko Vang Viengin kuuluisaksi tehnyttä tubingia kohtaan sen jälkeen, kun Phnom Penhissä luin lehdestä artikkelin sen varjopuolista. Paikalliset eivät juurikaan pidä sen alueelle tuomista, varsin usein humalassa olevista, turisteista. Suuntasimme kuitenkin Vang Viengiin ja tubailemaankin, olihan se joka tapauksessa koettava (emmekä edustane oluella kyllästettyjä turisteja).

Itse tubing oli kokemuksena kuitenkin varsin hauska, vaikka lopulta aika jokea alaspäin lillumiseen meinasi olla kortilla ja joen loppuosassa meinasi jumittua kivikkoihin useammankin kerran. Aktiviteetin ympärille rakentunut bilekulttuuri oli kuitenkin suoraan sanoen yhtä helvettiä. Toinen toistaan isompia sound systemeitä, jotka kilpailevat joen rannoilla desibeleillä; vaarallisia aktiviteetteja humalaisille turisteille ja kirsikkana kakussa turisteja, jotka eivät paljoa ympäristöstään tai näemmä omasta terveydestäänkään välitä.

Silmiä avaavaa oli vierailla myöhemmin tubingin lähtöalueen lähellä sijaitsevan luomufarmin ravintolassa, jossa oli esillä useita artikkeleja muun muassa baarien tuottamasta melusaasteesta, turistien alueelle tuomista roskamääristä ja vastaavasta. Tubingia voin kuitenkin suositella kaikille vastuullisille maailmanmatkaajille, se on kokemus sinänsä.

Organic Farmilla oli pointti jos toinenkin seinillään.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Hyvän kahvin valtakunta

Don Detistä ostimme kuljetuksen Pakseen hintaan 50 000 kip (5 eur) per matkaaja. Hintaan sisältyi venematka mantereelle ja köröttelyä pikkubussissa, joka suureksi hämmästykseksi ei ollut täyteen buukattu.


Paksea koskettaa sama tarina, joka tuntuisi koskettavan monia muitakin kaupunkeja Laosissa: "There is not much to do". Ja oikestaan hyvä niin, sillä allekirjoittaneen matkaajan sääret ovat jo mutkalla temppeleissä kiertelystä. Välietappina kohti pohjoisempaa Laosia se myös palvelee matkaajia erinomaisesti. Vielä parempi syy pysähtyä Pakseen on vieressä sijaitseva Bolavenin tasanko, jolla viljellään yhtä maailman parhaimmista kahveista. Kaupungissa onkin ensimmäistä kertaa tarjolla kunnon kahvit lähes paikassa kuin paikassa. Kahvi tosin on (luonnollisesti) hinnakkaampaa kuin kaikenlaiset murukahvipöperöt, mutta maultaan hintalisän väärti (käytännössä esimerkiksi espresso maksaa noin 10 000 kip eli hurjan euron).

Virallinen ensimaisto Paksessa.
Ruokapuolella meitä miellytti kovin Don Detin intialainen Jasmine-ravintola ja hämmästykseksemme huomasimme hotellimme vastapäätä intialaisen ravintolan, jonka ruokalista on aivan sama. Nimikin on lähes sama, Jasmin. Vielä hämmästyttävämpää on, että Jasminia vastapäätä on intialainen ravintola Nazim, jolla on aivan sama ruokalista kuin Jasminilla. Nazimia oli kehuttu vielä paremmaksi paikaksi, mutta ravintola näytti lopettaneen toimintansa, vaikka tila oli edelleen pystyssä.

Tasankoreissulle

Kolmanneksi päiväksi ostimme retken Bolavenin tasangolle. Meille oli suositeltu Green Discoveryn viidakkohotellireissua ja Green Discoveryn toimistolla kävimmekin ensin tarkastelemassa yksityiskohtia. Paketti sisälsi runsaasti köysiradoilla kulkemista ja ilmeisesti laskeutumista köysillä vesiputouksien vierustoja pitkin. Vakuutusten suositeltiin olevan kunnossa. Itselläni ei reissulla ole kaikenkattavaa "seikkailuvakuutusta". Reissupaketin hinta ei myöskään ollut kovin puoleensavetävä. Henkilömäärästä riippuen hinnat taisivat huidella siellä 100-500 dollarin haarukassa.

Siten päädyimme buukkaamaan perustasoa olevan pakettiauton oppaalla puoleksi päiväksi. Koska meillä ei ollut kahta henkeä enempää retkikuntaa, tuli oppaalla ja kuskilla varustetun reissun hinnaksi 200 000 kipiä (= 20 euroa) per nenä. Moni varaa reissun ja kirjaa matkatoimistojen tauluille etsivänsä lisäseuraa joukkoon kulujen alenemiseksi. Oma auto, kuski ja opas olivat kuitenkin pienen hintalisän väärti, koska saimme kulkea täysin omaa tahtiamme.

Tasankokierros käsitti käytännössä kolmen vesiputouksen tarkastelun, joista yhden alla kävimme uimassa, sekä tutustumisen alkuperäisasukkaiden kylään, teeviljelmään ja kahviviljelmään. Alkuperäisasukkaiden kylään oli oppaan mukaan pyydetty turisteja varten muuttamaan eri heimojen ja vastaavien edustajia, mikä vei hieman intoa nähtävyydeltä.

Tasankomajoitusta.

Virkistävä pulahdus vesiputouksen juurella.
Teeviljelmällä kävimme tekemässä kierroksen ja maistelemassa paikallista teetä, varsin kelpoa sellaista. Kahviplantaaseilla puolestaan kuljeskelimme oppaan perässä pidemmänkin matkan ja yksi reissun parhaista anneista oli oppia tunnistamaan arabica- ja robusta-lajikkeet toisistaan. Kahvipapu raakana maistui muuten hieman herneelle, ainakin siinä kypsyysvaiheessa, jossa kyseinen papu oli. Laosilaiset itse eivät juuri kahvista välitä sen piristävän vaikutuksen vuoksi. Oppaamme näytti siitä puhuessaan päätään ja sanoi jotakuinkin, että "it goes to head".

Hyvin englantia puhunut opas, Dolphin nimeltään, kertoi reissun aikana mielenkiintoisia faktoja myös muun muassa historiallisista pommituksista Laosissa, vanhasta tulivuoresta, jonka päälle viljelykukkula sittemmin rakennettiin sekä alueen käärmeistä.

Mr. Dolphin.
Eteläisestä Laosista matka jatkuu todennäköisesti huomenna kohti pohjoista, pääkaupunki Vientianea, Luang Prabangia ja Vang Viengiä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Been There, Don Det

Ensimmäinen aamu Don Detissä valkeni aurinkoisena ja näimme kunnolla hienot Mekong-jokimaisemat. Aamiaisen jälkeen etsimme toista majapaikkaa, vaikka ei ensimmäisessäkään varsinaista vikaa ollut. Bongasimme Mr. B:n bungalovit, josta otimme yösijan aivan joen vierestä. Hintaa yölle tuli neljä euroa. Bungalovimme verannalla oli kaksi riippumattoa, joita tuli kulutettua ahkerasti. Näkymät olivat myös hienot.

Näkymät riippumatosta Mekong-joelle.
Don Detillä ei juurikaan ole nähtävyyksiä tai erityistä tekemistä. Vuokrasimme polkupyörät päiväksi eurolla ja suuntasimme etelään kohti Don Khon saarta, jonne pääsi rautatiesiltaa pitkin. Sinne piti maksaa pääsymaksua kaksi euroa (= 20 000 kip) mieheen. Rahat menevät kuulemma kyläläisten hyväksi. Israelilainen asuinnaapurimme ei ollut kyseistä rahastusta sulattanut, eikä ollut maksanut, joten hän ei ollut päässyt Don Khonille.

Peltotie Don Khnonille.
Don Khonilla sijaitsee vesiputous, jonne pyöräilimme kuumassa säässä. Se oli ihan hieno nähtävyys, muttei kuitenkaan kovin iso, eikä siinä virrannut valtavia vesimassoja. Putoukselta jatkoimme pyöräilyä aivan saaren eteläkärkeen asti, jossa lounastimme, ja pyöräilimme takaisin Don Detille. Loppupäivää kuluttelimme riippumatossa lukien ja ravintoloita kierrellen. Meininki oli saarella rentoa. Paikalla ei ole kaupustelijoita, kerjäläisiä tai tuk-tuk kuskeja. Turisteja on yllättävän vähän ja meno iltaisin aika rauhallista. Kaiken kaikkiaan Don Det on erittäin rento paikka, johon monet reissaajat pysähtyvät pariksi päiväksi rentoutumaan ja nauttimaan rauhasta. Tarjolla on aktiviteettejäkin, kuten kajakkiretkiä, veneilyä saarille ja harvinaisia delfiinejä katsomaan. Ilmeisesti jotkut myös harrastavat tubingia saarella, vaikkakaan se ei ole yhtä suosittua kuin Vang Viengissä.

Jani tarkastelee maisemia.

Kissa uhmasi varoitusta vesiputouksilla.
Don Detillä on myös paljon suomalaisia ja myös suomalaista reggaeta soi muutamassa paikallisessa baarissa. Kävimme yksi ilta syömässä paikassa, jossa myös Madventuresin pojat olivat vierailleet ja syöneet Hangover Breakfastia. Päivät ovat menneet rauhallisesti lueskellessa riippumatossa ja istuskellessa ravintoloissa syöden, juoden ja pelaten korttia. Ostimme liput viidellä eurolla kohti pohjoista ja Paksea, jonne on tarkoitus lähteä vietettyämme täällä neljä yötä.

Laosissa julkinen wc voi olla todella julkinen.

Janin Don Det -hehkutus: Saaren tarjontaa tarkastellessamme päädyimme ns. sunset-puolella sijaitsevaan ravintolaan, jonka tiettävästi intialainen isäntähahmo tuli meille juttelemaan. Kun kerroimme olevamme Suomesta, herra kertoi heti Madventures-kaksikon vierailleen juuri heillä aikoinaan, näytti Madveturesista tutun Hangover Special -aamiaisen ja tutustutti mieheen, joka oli ollut kaksikon oppaana. Huimaa tämä oli erityisesti siksi, että itse juuri Madventuresin innoittamana olen tällä matkalla. Toinen kohokohta oli ekskursio hieman etäämmällä sijaitsevalle Veggie Patch -ravintolalle. Luomuravintola keskellä pientä Don Detiä! Sen lisäksi, että paikan ruoka oli reissun siihen mennessä paras, tarjolla oli myös yhtä parhaimmista vaniljajäätelöistä, jota olen maistanut; reissun paras kakku ja vihdoinkin aitoa laosilaista kahvia.

Vai ei Kaakkois-Aasiassa ole luomua (kirjoitan tätä lisäksi luomukahvilasta Paksesta). (: